Tyttäret meille syntyvät tuulesta

Tyttäret meille syntyvät tuulesta

akryyli kankaalle
89 x 116 cm
2020

myyty

*

me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset,
pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä

mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta -

itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset palavat naiset
valosta kehrätyt naiset

sirottelevat sielunsa ilmoihin
sisunsa sen kierteisiin
tuulesta pyytävät sydäntään -

// Kaisa Vanhala

*

Kirjoitin tämän runon joskus kauan sitten - siitä saattaa olla jo kaksikymmentä vuotta. Runo on kulkenut mukanani paperinpaloilla ja muistikirjojen sivuilla; putkahtanut esiin aina vähän väliä, leijunut katsottavaksi, muistettavaksi.

En muista lainkaan, mitä kuusitoistavuotias minä ajatteli näitä sanoja yhteen asetellessaan. Ehkä ei ajatellut, ehkä vain tunsi. Kurotti ajatuksissaan eteenpäin, yritti tavoittaa jotakin tulevasta. Tai menneestä. En ole varma. Unelmoi? Toivoi.

Tämä taulu syntyi viime viikolla. Joskus tauluilla on heti ensimmäisistä siveltimenvedoista lähtien selkeä muoto, ikäänkuin sisäinen tavoite ja suunta, johon ne pyrkivät melkein minusta huolimatta. Tällä oli hieman toisenlainen tahto. Maalaaminen tuntui hetkittäin samalta kuin silmät sidottuna käveleminen; tunnustelin tietä eteenpäin siveltimenveto kerrallaan, ja olin jotakuinkin vilpittömän hämmästynyt kun jossakin vaiheessa laskin siveltimen ja totesin, että - oho, nyt taulu on valmis. Varoittamatta.

Olen etsinyt taululle nimeä; tunnustellut, mitä se kertoo, mitä sanottavaa sillä on. Usein minulla ei maalatessani välttämättä ole vielä tarkkaa tietoa siitä, mikä kunkin maalauksen tarina on. On kuin itse maalaaminen olisi tapa ajatella, ja vasta maalauksen tultua valmiiksi kiertyy ajatuksen ketjukin ehjäksi. Maalaaminen on enemmäkin tuntemista; melkein fyysisiä tuntemuksia, aistimuksia, joille etsin jälkeenpäin yhteistä nimittäjää.

Tätä maalatessani ajattelin asioita kuten sitä, miltä auringossa lämmennyt kallio tuntuu jalan alla. Auringossa päivettynyttä ihoa. Kesävalossa valkoisiksi paahtuneita hiuksia. Asioita, jotka hehkuvat, ja joihin varastoituu lämpö. Liikettä, kesytöntä, pitelemätöntä. Joku juoksemassa polkua pitkin, hiukset valtoimenaan. Vapautta. Itsepäistä vapautta.

Monet tauluistani viime aikoina tuntuvat puhuvan juuri tuosta; itsepäisen vapauden teemasta. Siitä, mitä on olla väistämättä, olla sumeilematta se, joka on; pitelemätön, ehjä.

Asioita, jotka hehkuvat.
Asioita, joihin varastoituu lämpö.
Ihmisiä, jotka hehkuvat.
Joihin varastoituu lämpö.

Tässä istuessani muistin tuon vanhan runon, ja kas - nämähän sopivat yhteen täydellisesti. Olkoon siis niin. Minulla on sellainen tunne, että näistä väreistä syntyy lisää tauluja; kenties ne kaikki saavat kantaa samaa tarinaa.