Havahtuminen

akryyli kankaalle
81 x 100 cm
2020

1500 € // myyty

*

“Synnyin tähän kehoon, sain sen lahjaksi. Tämä keho on vahva, kykenevä, pystyvä; en ehkä jaksa nostaa vuoria, mutta osaan silittää, kantaa, lohduttaa, ympäröidä, syleillä. Tämä keho on pehmeä, mutta luja; se tuntee syvyyksiä joista yllätyn, korkeuksia, jota hätkähdän. Tämä keho kantaa minua, uskollisen kärsivällisesti; mieleni pesä, sieluni koti.

Tämä keho on hyvä, tiedän sen. Kuinka se ei olisi? Kehoni on luotu tuomaan maailmaan niin paljon hyvää. Se on pystynyt niin paljoon - kantanut lapsia, synnyttänyt melkein jokaisen heistä, luonut elämää, keinuttanut, ruokkinut, lämmittänyt linnunsydämiä.

Tämä keho on hyvä. Se on kantanut minut niin monesta läpi. Tämä keho on menettänyt elämää, luopunut paljosta, kaartunut surujensa yli, hellästi kuljettanut minut niiden toiselle puolelle. Kehoni on uskollinen; se on viisas, siihen on piirtynyt elämän syvyys.

Ja silti he sanovat, ettei se ole totta. Että tämä kehoni ei ole hyvä. He väittelevät, mutta jokaisella on jokin mielipide siitä, että kehoni on ongelmallinen.

He eivät osaa katsoa sitä oikein. Sanovat, ettei kehoni saisi näkyä; minun tulisi piilottaa se, ettei kukaan näkisi liikaa. Aivan kuin se, joka minussa on kaunista, olisi vaarallista. Ja samalla he haluavat nähdä aina enemmän. He eivät näe minussa lempeää pehmeyttä, minuun kertyneitä silityksiä, ihoni alla hehkuvaa hellyyttä. Heillä on mielipiteitä ihostani - sen väristä, pinnasta, määrästä. Sitä ei saisi näkyä liikaa, mutta sen peittäminen täysin häiritsee heitä. He pelkäävät kehoani, sitä, mihin se pystyy - ja heidän ainoa keinonsa on rajoittaa vartaloani, säikäyttää minut itse pyytämään kehoani anteeksi.

Heidän mielestään en saisi muuttua. Minun olisi pysähdyttävä tähän ajan hetkeen, kiellettävä kehoani kasvamasta ja oppimasta. He haluavat minun pyyhkivän virheet itsestäni pois, mutta minulle ne eivät ole virheitä. He ovat unohtaneet, mitä kauneus on; heille se on sileyttä, kuohkeutta, virheettömyyttä. Minulle se on sitä, joka on sisälläni tosinta, mutta sitä he eivät yritä nähdä. Aivan kuin elämän minuun piirtämä todellisuus ei saisi olla totta; aivan kuin kehoni ei saisi muistaa, mistä olen tullut.

Mutta minä olen herännyt,
havahtunut
ja tämän aamun valossa näen itseni sellaisena, joksi minut on luotu. 

Niinpä en enää kysy heiltä mitään. En anna heidän enää puhua itseeni. Asetun kehooni, teen kotini sen täyteyteen. Annan itseni ylittää rajani. Annan itseni kuohua, virrata, loiskua - heidän ylitseen, heidän nähtensä. Hitaasti tulen todeksi itsessäni. Puhun keholleni pehmeitä sanoja; kiitän, silitän, kunnioitan. Kehoni on antanut puolestani niin paljon - tämä keho, jota en valinnut, mutta johon minut asetettiin asumaan. 

Tässä pehmeässä sylissä olen kantanut elämää, luonut elämää. Näillä talven kuivattamilla käsillä olen luonut kauneutta, silittänyt, kantanut, hoivannut. Puristanut nyrkkiin, leimunnut niiden kautta. Tätä ihoa lapseni ovat suukottaneet, tätä ihoa vasten painautuneet. Tämän ihon arvissa on muisto heistä, siitä kasvusta, joka pakotti minut rajojeni ylitse.

Tässä minä olen hyvä. 
Tämä olen minä.”