Täydellä sydämellä

täydellä sydämellä
(With Total Abandon)

akryyli kankaalle
120 x 100 cm
kullanvärinen lyöntimetalli
2019

myyty

*

Ote päiväkirjastani 1.12.2019:

Emme me lopeta leikkimistä siksi, että meistä on tullut liian vanhoja.
Meistä tulee liian vanhoja, koska olemme lopettaneet leikkimisen.”

// George Bernard Shaw

*

Mä olen tässä miettinyt viikon mittaan jotakin, joka tekisi mieleni jakaa. 

Tämä syksy on ollut mulle monella tavalla jännä. Ihanan jännä. Kamalan jännä. Liian jännä, joskus.

Monina päivinä olo on epäuskoisen onnellinen; vaikea uskoa, että tätä voi tehdä työkseen…! Mutta toisina päivinä jalat vielä hiukan tutisevat. Tai oikeastaan aika paljonkin. Vastuun suurutta olen tässä syksyn mittaan sovitellut harteilleni. Ettäkö kaikki vastuu on itsellä? Kokonaan? Ai kamala. On niin paljon oppimista. Yrittäjänä oleminen on sekä huikeaa vapautta että aika jäätävää vastuuta.

Välillä hirvittää. Hirveän kamalaa, ihanaa, hurjaa. Toisinaan sitä miettii, olisiko sellainen selkeämmin tallattu polku ollut kevyempi kulkea. Osaanko, pystynkö?

Tässä eräänä aamuna viime viikolla katselin lapsiani, jotka laittautuivat valmiiksi eskaria ja hoitopäivää varten. Iloisina pulputtaen ne suunnittelivat kaikkia niitä leikkejä, joita aikoivat päivän aikana kavereidensa kanssa leikkiä. Uusi aamu tarkoitti niille vain uutta, mahdollisuuksien, hauskuuden ja ilon täyttämää päivää. Leikkiä.

Olin kateellinen. Mäkin haluan tuota! Mennä vain leikkimään päiväksi. Tunsin itseni jotenkin… vanhaksi.

Muutaman kahvikupillisen jälkeen se sitten iski tajuntaan.

Minähän voin tehdä niin. (!)

Kukaan ei ole täällä kertomassa minulle, mitä minun pitäisi minäkin päivänä tehdä. Se on tavallaan juuri se ongelma. Mutta entäs jos se on myös ratkaisu…?

Halusin vain mennä ja leikkiä. Heittäytyä. Joku pieni ääni mielen pohjalla yritti muistutella, miten tärkeää nyt kuitenkin olisi olla huolissaan kaikesta, mutta se alkoi yhtäkkiä kuulostaa jotenkin ihan järjettömältä. Eihän huoli saa mitään hyvää aikaan - ei ainakaan luo mitään uutta…!

Menin työhuoneelle, otin ison maalauspohjan, ja… kokeilin, mitä tapahtuu, jos leikin. Annan itseni olla utelias. Ilman suunnitelmia, ilman tavoitteita. Leikin vain.

Tällainen maalaus syntyi siitä. Tässä viikon aikana tästä on tullut yksi mun suosikeistani - se muistuttaa mua siitä, mikä onkaan mahdollista.

Oon ajatellut, että entäs jos tästä voisikin tehdä tavan. Mitä tapahtuisi, jos stressistä tai paineista huolimatta opettaisi mieltään lähtemään liikkeelle uteliaisuudesta, heittäytymisestä, itsepäisestä vapaudesta? Siitä lapsen pitelemättömästä innosta…? Mitä uutta siitä voisikaan syntyä? Mä olen alkanut epäillä, että juuri siitä voisi syntyä ihmeitä. Sanovat, että taika tapahtuu juuri siellä, tutun ja turvallisen ulkopuolella, vapaassa leikissä.

Ehkä vapaus on lihas, jota voi treenata. Ja ilo. Totta, elämässä on vastuksia, joita voi olla vaikea ylittää. Mutta jospa voisi leikkiä tiensä niiden yli, jotka ovat syntyneet vain omien ajatusten koukeroista…?

Kun mä katson lapsiani, leikkiin uppoutuneita, ei se näytä vastuuttomalta - se on ihanaa, viehättävää, hurmaavaa. Samalta näyttää se, kun joku omistautuu intohimolleen, antautuu sille, mihin uskoo.

Niin. Ehkä aikuisen leikki onkin intohimoista heittäytymistä - uppoutumista siihen, josta ei voi luopua. Ja ehkä elämä syntyy juuri siitä.