Sormissani satojen kosketusten muisto
“Sormissani satojen kosketusten muisto”
90 x 90 cm (myyty)
minun sormissani on
satojen kosketusten muisto.
jalkapohjissani
satojen polkujen kartta.
tässä hämärässä suljetuin silmin
satojen unelmien ääni.
on uskallettava nyt
unohtaa se jota luulin välttämättömäksi
ja seurattava niitä -
// kv
(runo kokonaisuudessaan tekstin lopussa)
*
Minulla kesti viime viikkoon asti ymmärtää, miksi oikeastaan maalaan nyt kuvia naisista lintujen ja peurojen ja vallattomien kukkien kanssa. Näitä on noussut pintaan elokuusta saakka; tämänkin taulun viimeiset sipaukset asettelin jo kuukausia sitten - mutta runo pulpahti pintaan vasta viime viikolla.
Loppuunpalamisestani on nyt puolisentoista vuotta. Tänä syksynä olen ollut siinä vaiheessa, että jahtaan vimmaisesti ymmärrystä siitä, mitä oikeastaan on elää sisältäpäin. Miten erottaa, mitkä äänet ja toiveet ja tarpeet tulevat minusta - ja mitkä on annettu ulkopuolelta?
On hätkähdyttävän helppoa imeä huomaamatta mieleensä vaatimuksia, jotka eivät ole millään tavalla… omia. Ulkopuoliset äänet saattavat hiipiä arvojenkin ohi, salakavalasti - kunnes huomaa vaativansa itseltään asioita, joita ei toisilta edellytä.
Meillä on nykyisin mahdollisuuksia niin moneen, että niiden keskelle hukkaa itsensä. Voisi olla kaikkea kaikille koko ajan. Mutta mitä minä oikeastaan halusin olla, alunperin, ja itselleni?
Perfektionismi on omien sisäisten rajojen katoamista; rajaloukkaus, jossa ylitän itse omat rajani. Siitä poisoppiminen on ystävystymistä oman itsen kanssa; hidasta kuuntelemista, kivuliastakin pysähtymistä ja odottamista. Minusta tuntuu, että viimeisen syksyn olen lähinnä istunut, kuunnellut, odottanut, että jokin sisimmässä tulisi taas esiin. Olen odottanut ystävystymistä sen kanssa, joka johonkin hukkasin.
Tajusin nyt, että näissä teoksissa eläin ja luonto edustaa minulle sitä kesyttämätöntä, alkuperäistä osaa sielusta ja mielestä, joka ei vielä kanna ulkopuolisten vaatimusten taakkaa.
Sitä lasta, joka olin. Sitä nuorta, jollaisena unelmoin. Sitä aikusta, joksi voin tulla.
Olen miettinyt tuota Sananlaskujen kirjan kohtaa. Elämän lähde, sydämessä. Ajattelen nyt, että meissä sisällä on sellaista viisautta, joka on syvempää kuin se analyyttinen mieli, joka yrittää tasapainoilla vaatimusten aallokossa. Sydämen kompassi, suuntaviitta, magneettikenttä. Sormet, jotka ovat koskettaneet, iho, jota on kosketettu. Muisto kaikista poluista, jotka olen tullut. Silmäluomien sisäpuolella se unelmien paljous, jota en erota, ellen uskalla istua hiljaa, suljetuin silmin. Minuun kätketty Luojani kuva.
On yhdenlaista kapinaa valita vaatimusten keskellä toisin. Valita vähemmän kuin olla kaikille kaikkea koko ajan. Valita yksinkertaisemmin. Syvemmin. Todemmin. Kuunnella sitä, joka itsessä oli aina totta, ja joka yhä puhuu hiljaisuudessa.
Pöllö on viisauden symboli. Hiljaisin siivin hämärässä lentävä, äänetön, joskus huomaamaton. Ajattelin sellaisen viisauden kuuntelemista ja tunnistamista; sitä, miten paljon rohkeutta vaatii kiireen ja hektisyyden keskellä istua odottamaan, että näkisi ja erottaisi sen.
Se, joka tuntui välttämättömältä, ei ehkä lopulta olekaan kovin tärkeää. Se ehkä jopa estää näkemästä sitä, joka on korvaamatonta.
Levollisuuteen, onnellisuuteen, elämään joka hengittää syvään ei tarvita kovin paljoa. Tarvitaan tilaa olla itselleen totta, ja lupa olla totta toisille. Uskon, että meistä on tehty meidät, koska ilman meitä maailma olisi vajaa - jotain korvaamatonta puuttuisi.
Miksen olisi minä, jos hyvä kaunis viisas Luojani tarkoitti minut juuri minuksi?
*
minun on kuljettava
suljetuin silmin.
käsin tunnustelemalla,
kokeilemalla jokaista askelta
paljain jaloin
on uskallettava nyt.
jos on vaiti liian kauan, hukkaa äänensä.
jos tuijottaa liian kauan aurinkoon
hukkaa näkönsä
toisinaan se joka
vaikutti välttämättömältä
onkin sokaisevaa valoa -
minun on
kuljettava hämärässä
niin kauan että opin näkemään.
minun sormissani on
satojen kosketusten muisto.
jalkapohjissani
satojen polkujen kartta.
tässä hämärässä suljetuin silmin
satojen unelmien ääni.
on uskallettava nyt
unohtaa se jota luulin välttämättömäksi
ja seurattava niitä.
sydän puhuu
pieniä kuiskauksia
hädin tuskin kuuloalueen rajalla
odotan tässä
niin kauan että
kuulen
// kaisa vanhala