Mikään minussa ei ole puolikasta
“Mikään minussa ei ole puolikasta”
akryyli kankaalle
81 x 100 cm
2020
myyty
*
“Nämä Havahtuminen-sarjani teokset haluavat kukin piirtää esiin sitä, miten toivoisin jokaisen meistä voivan katsoa itseään: läsnäolon ja ennen kaikkea ilon silmin.
Naisen keho ei ole ongelma; se on juhlan aihe. Jokainen meistä on satumainen; sirpale taikaa käärittynä ihon kätköihin - todeksi tullut satuolento ja ihme.”
*
He näkevät minusta niin vähän.
Vain pinnan, vain tämän ohuen kerroksen
joka erottaa minut maailmasta.
Mutta minussa on kätkettynä kokonainen maailma, tutkimaton ja ihmeellinen,
minussa pyörteilee kaikki maailman kauneus
se, jota he eivät koskaan voi nähdä
elleivät he katso pintaani syvemmälle.
Siitä minä elän,
siitä syvyydestä, joka minussa on totta,
ihmestä, joka minussa on totta
joka tekee minusta
läpikotaisin kauniin
eikä mikään,
mikään,
ole minussa puolikasta
olen täysi kuin kuu,
ehjä kuin aurinko
kummankin hehku
kätkettynä ihoni alle.
// KV
*
Tämä teos on toinen osa kukkiin pukeutuneiden naisten sarjaani, ja kantaa nimeä “Mikään minussa ei ole puolikasta”.
Olen viime vuosien aikana miettinyt kehollisuutta valtavasti. Naisen keho on kenties yksi maailman ihmeellisimmistä ja samalla ristiriitaisimmista asioista. Tämä kahtiajakoisuus pohdituttaa minua: naisen kehoon ei osata oikein koskaan suhtautua levollisesti, onnellisesti, hyvin - keho on loputtomien kommenttien, säännösten, kritiikin ja vaatimusten kohteena. Ja samalla tämä keho on käsittämättömän ihmeellinen, hyvä, rikas, arvokas, taidokas, ainutlaatuinen, kaunis.
On kummallista elää naisena tällaisen kahtiajaon kanssa. Miten sen keskellä naisena saisi katsoa itseään riippumatta kaikista muista äänistä?
Taiteilijanurani alkoi elämänvaiheesta, jossa seurasin läheisen rintasyöpätaistelua läheltä. Miltä tuntuu, kun oma keho muuttuu niin äkisti - tavoilla, joita ei voi hallita? Viime vuosina olen ilolla seurannut kehopositiivisuuden kasvua sosiaalisessa mediassa - ja toisaalta nähnyt me too -kokemusten kautta, miten uhattuna naisen keho yhä on.
Naisen kehossa erikoista on se, että usein asiat, jotka keholle tapahtuvat, tallentuvat kehoon. Kokemukset muuttuvat tunteiksi, jotka piirtyvät kehon muistiin tietoisuutta syvemmälle. Niistä tulee osa minäkuvaa; kokemusta itsestä.
Ihailtu. Haluttu. Kritisoitu. Piilotettu. Rakastettu. Satutettu. Loukattu. Hävetty?
Näistä pohdinnoista nousi minussa halu kuvata naisen kehoa sellaisena kuin se on. Sellaisena, joka sen kuuluu saada olla. Ajattelin, miltä naisen keho tuntuu, jos ulkopuoliset äänet eivät pääse sanomaan siitä mitään. Halusin maalata tilan, jossa naisen keho on yksinkertaisesti hyvä: kunnioitettu, arvostettu, hellitty, rakastettu. Jossa jokainen negatiivinen ääni on poissa, ja vain hyvä jää.
“Mitä haluaisin jokaisen itsensä naiseksi kokevan tuntevan, kun he katsovat itseään?”, pohdin. Juuri tätä tiettyä tunnetta tavoittelen tällä sarjalla maalauksia. Halusin maalata tunteen, joka on syvää läsnäoloa itsessä, levollisuutta, rauhaa - ja ennenkaikkea iloa. Juhlan tunnetta. Uskon, että näissä tunteissa on piilossa se vastarinta, jota kriittisen maailman edessä ennenkaikkea tarvitaan - ja että näitä tunteita itsestä ei kukaan voi naiselta kieltää. Jokaisella itsensä naiseksi kokevalla on oikeus rakastaa itseään ilman ehtoja - jokainen on täysi, ehjä, kokonainen, jokaisen sisällä on kätkettynä valtava kauneuden salaisuus.
Maailmassa, joka päämäärätietoisesti pyrkii rajoittamaan ja pienentämään naisen elintilaa, on kenties tärkein vastarinta sitä, että nainen yksinkertaisesti on, sitä mitä hän on - pelotta, itsensä omistaen, itsestään iloiten.
Jokainen meistä on ainutlaatuinen, ainutlaatuisen kaunis. “Let them feel the weight of your glory”, sanotaan englanniksi.
Kun puhun kauneudesta, en tarkoita sillä vain fyysistä ulkomuotoa - vaikka olen syvästi sitoutunut siihen ajatukseen, että jokainen keho on erilaisuudessaan yhtä kaunis. Ajattelen, että kauneus on ennen kaikkea vapautta, myötätuntoa sekä kykyä rakastaa itsensä lisäksi ympäristöään.
Tein tietoisen valinnan siitä, että maalaan nämä naiset ilman vaatteita. Naisen keho on kulttuurissamme yliseksualisoitu niin, että moni meistä saattaa vieraantua oman kehonsa todellisuudesta ympäristön ristipaineissa. Ja kuitenkin nämä alastomat kehot ovat juuri niitä, jotka meille on annettu, joihin olemme syntyneet - niiden täytyy siis olla hyviä ja arvokkaita juuri sellaisena, kuin ne ovat…! Mikään muu ei voi olla totta. Samasta syystä naisen kehoa on voitava katsoa levollisesti sellaisena kuin se on, seksualisoimatta sitä ulkopuolisen katseella.
Toinen tietoinen valintani oli peittää osa maalauksen naisen vartalosta. Halusin, ettemme tiedä hänestä liikaa. Ehkä hänen vatsassaan on joukko lasten kantamisesta muistuttavia arpia, ehkä ei. Ehkä hänen silmiensä alla on vähien unien varjo, ehkä ei. Ehkä hänen vatsansa on pehmeä ja jää viehättäville kummuille hänen istuessaan, ehkä ei. Ehkä hänen rintansa ovat pystyt, ehkä eivät. Hän näyttää maalauksessa tavalliselta, mutta ehkä hän ei pysty kävelemään itse, vaan tarvitsee pyörätuolia. Ehkä hän näkee silmillään, ehkä ei. Ehkä hän on nuori, ehkä ei.
Olipa hän millainen vain, hän on kaunis, arvokas, ihmeellinen, ehjä, kokonainen.
Mikään hänessä ei ole puolikasta; hän on kokonainen, kiistämättömän täydellinen.
Toivoisin, että jokainen meistä voisi katsoa itseään näin, ja että katse muuttuisi omassa kehossa syväksi tyytyväisyydeksi, rauhaksi, läsnäoloksi joka tietää, kuinka ihmeellinen on.
Sarjan muut teokset
“Havahtuminen”
akryyli kankaalle
81 x 100 cm
2020
Teoksesta löydät lisää tietoja täältä…!