Hetki ennen heräämistä
akryyli kankaalle
kullanvärinen lyöntimetalli
100 x 120 cm
2021
myyty // 550 €
*
Teoksessa on runsaasti ohuita kullanvärisiä detaljeja; ne erottuvat lähikuvissa parhaiten. Valokuvien sävyt on säädetty niin lähelle luonnontilaa kuin mahdollista; usein sinisen sävyt kuvissa eri näytöillä näkyvät hieman toisistaan eroavin tavoin. Teoksen sinisen sävyt ovat intensiivisiä mutta lempeitä, aavistuksen murrettuja petrolinsinisiä - heleitä mutta pehmeitä.
*
aivan pian
kaikki muuttuu.
unen ja valveen rajalla
en ole eksyksissä, en enää;
elämän ääriviivat
kaikki kieppuvat tiet
joilla kompastuin
yhtäkkiä vuolaana virtana valoa kohti.
silmäluomieni läpi
erotan aamun
aavistan auringon
ennen kuin näen sen säteet.
tässä kynnyksellä
olen turvassa
tähän varistan varjoni
pudotan pelkoni.
on tultava nähdyksi
että voi todella nähdä
ja tämä valo
poimii minut syliinsä,
tekee minut todeksi.
kohta, aivan pian
kaikki, kaikki
muuttuu.
// kv
*
Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
(Johanneksen evankeliumi, 1:5)
*
Kauneus on minulle toivon näkyvä ulottuvuus.
Tämän taulun kanssa palasin vuosien taakse, niihin ajatuksiin, joista matkani kauneuden maailmaan alkoi. Minulla on jonkin aikaa ollut tarve maalata näkyväksi silloin läpikäymäni tunteiden mylläkkä - kysymysten ja hämmennyksen koski ja niistä esiin huuhtoutunut toivo, kultakimpale vaskoolin pohjalla.
Silloin, kahdeksan vuotta sitten, molemmat vanhempani sairastuivat vuoden välein syöpään, ja samalla kannoin ja synnytin lapsistamme kaksi ensimmäistä. Kuoleman ja uuden elämän ristivedossa oli raastavaa olla; tunteet pyörteilivät pelosta iloon, onnesta ahdistukseen.
Siinä pyörityksessä ja myllerryksessä, häkeltyneiden rukousten ja mykkien kiukunpuuskieni jälkeen aivan arvaamatta, vahingossa, tuli kauneudesta minulle uusi kiintopiste. Minussa syttyi silloin käsittämätön kauneuden jano; tuntui siltä, etten kestänyt olla olemassa ilman sitä. Piti saada uppoutua kauneuteen, sukeltaa siihen, heittäytyä siihen. Jokin siinä puhui kieltä, jota ei ollut muualla; silitti sielua tavalla, jota ei muualta löytynyt. Tuntui, kuin kauneus olisi ollut paikka, johon käpertyä; syli, johon jäädä.
Ensin se hämmensi. Eikö kauneus ole jotenkin… kevytkenkäistä? Sivuseikka?
Ymmärsin joitain vuosia myöhemmin, se johtui toivosta.
Ajattelen ja ymmärrän nyt, että kaikki, mitä me toivomme, on väistämättä kaunista. Ei ihminen voi toivoa jotain, joka on rumaa tai satuttavaa. Sitten kun kerran se, mitä me toivomme, tapahtuu, tulee kaikesta vihdoin kaunista; rikkinäinen ja pimeä katoaa. Toivo ja kauneus ovat saman asian kaksi ulottuvuutta, ja kauneus on siksi korvaamatonta, luovuttamattoman arvokasta.
Minulle tuli taidematkani alussa rakkaaksi ajatus siitä, että ihminen tarvitsee jotain konkreettista saadakseen toivosta kiinni. Pelkkinä sanoina toivoa on vaikea pitää sydämessä - mutta jos on jotain mitä koskettaa, johon tarttua, joka tuntea, voi toivosta tulla osa elettyä, totta elämää. Kauneus on ikkuna, josta näen eteenpäin, valoa kohti.
Oma varsinainen koulutukseni on teologiassa - edelliseltä ammatiltani olen seurakuntapastori. Vavahduttavalla tavalla kauneus on antanut minulle myös kielen piirtää näkyväksi sitä toivoa, joka hengellisyydestäni nousee; sitä, ettei toivo ole vain sanahelinää, vaan elämää uudeksi piirtävä voima. Suhde, ja rakkaus - käsi, joka pitää musta kiinni.
Hitaasti juuri maalamisesta ja kirjoittamisesta syntyi minulle toivon kieli. Tätä maalausta luodessani huomasin maalaavani juuri sitä, miltä toivo minusta tuntuu - sitä hetkeä, jossa valo leikkaa hämärän läpi, jossa yhtäkkiä toivo virtaa kaiken ylle. Sitä hetkeä, jossa pimeys paljastuu vain valon puutteeksi, ja valo heläyttää hämärän rikki. Tämä taulu on minulle hetki ennen heräämistä uuteen aamuun; havahtuminen siihen, että uni on ohi, ja päivän kirkkaus on tullut meitä vastaan.